Tämä alakulo on nyt ottanut taas vallan. Koko viikko ollut hirvittävän vaikea.Ei ole merkitystä, miten paljon nukkuu vai nukkuuko ollenkaan, väsymys on musertava. Eilen iski taas valtava ikävä äitiä. Miten kauan tätä kestää?

Toistan rutiininomaisesti päivääni. Aamulla puoli seitsemän ylös. Aamiaista pikkuisille, heitähän on kaksi Reetta 3 vuotta ja Severi 2 vuotta. Itselle iso kuppi kahvia. Vaatteet pikkuisille ja hoitoon, jos sellainen päivä on, muussa tapauksessa ulkoilemaan. Tarkastan "teinien" tilanteen. Onko Aleksi 17v herännyt ajoissa kouluun ja Emilia 18v, miten kauan meinaa lukulomallaan nukkua. Ja nalkutusta siitä aiheesta. Pakolliset kotityöt, pyykit, imurointi, ruoka illaksi. Jos ehdin, otan pikku päikkärit ennen iltavuoroon lähtöä. Jos on vapaa ilta, olen sen pyhittänyt urheiluun. Näin asian esittäessä näyttää päivä aika normilta muidenkin perheen äitien päiviin verrattuna.  Mutta tämä vaatii joka päivä hirveästi ponnistelua, kun en jaksaisi. Toimin kuin robotti.

Viime yön valvoin miltei kokonaan. Päässä pyörivät ajatukset liikaa. Luonnollisesti raha-asiat, kun aina on tiukkaa, eikä tiedä, miten taas ensi kuusta selvitään. Samalla ajatuksiin hiipi syyllisyys siitä, että olenko liian itsekäs tämän surutyön kanssa, kun en ole 100 prosenttisesti täysin läsnä omille lapsille ja perheelle. Mietin myös, miten kovasti äiti joutui olemaan huolissaan minusta vuosien aikana, kun hain itseäni,milloin mistäkin syystä.Montakohan itkua äiti itki minun takiani?

Kun saisi yhden tilaisuuden sanoa, miten rakas äiti oli/ on ja pyytää anteeksi omia hölmöilyjä.