Ajatuksena kirjoittaa oli samalla ajatus miettiä omaa elämää.. syitä ja seurauksia...mitä minä olin ja olen nyt. Aloitetan siis.

Eikö elämässä pidä aina syyttää vaikeaa lapsuutta? En kylläkään ihan täysillä allekirjoita tuota, mutta toki vaikutuksensa varmasti on. Minun lapsuuteni ei ollut helpoimmasta päästä.  Äiti yksinhuoltajana ,minun ensimmäiset kuusi vuotta. Siis olin yksi vuotias. kun isäni lähti ja lähti ihan Ruotsiin saakka. Loppulapsuus uusioperheessä, johon kuului äitini, isäpuoleni ja rakas rakas siskoni ja veljeni(isäpuoleni poika). Nämä kaksi lausetta, yksinkertaistavat elämän täysin. Avataan enemmän.

Siis minun elämäni tärkein ihminen oli äitini, joka yksin yritti tehdä elämästäni hyvää ja onnellista. Äiti oli vasta hieman yli 20 vuotias, kun jäi yksin  kanssani. Jokapäiväinen taistelu  rahasta ja toimeentulosta. Äiti kertoi joskus, että ei ollut rahaa ruokaan edes... minulle piti huolen, että en näe nälkää... itse jätti syömättä. Siihen aikaa elettiin Nakkilassa, mutta työn perässä muutimme Poriin , josta äiti sai tarjoilijan työtä. Uskoisin,että tuolloin taloudellinen tilanne helpottui  ainakin vähän.

Äiti löysi ihanan hoitotädin minulle, josta tuli kuin toinen äiti minulle. Olin pääasiassa yöt hoidossa ja lomallakin pääsin heidän mukaansa mökkeilemään. Kävin eskarit ja eka luokankin hoitotädin asuinpaikan mukaan, koska se oli kätevämpää. Kun mietin, miten vaikeaa oli olla yksin pienen lapsen kanssa, on vaikea olla esittämättä kysymystä, katuiko äiti koskaan minua? Kysyin kysmyksen myös äidiltä. Äiti vastasi, että vaikka miten olisi ollut vaikeaa, hän ei ikipäivänä olis luopunut minusta. Meillä oli aina ...siis aina määrätynlainen yhteys...sanaton sopimus ... me olemme yhtä.