Tämä alakulo on nyt ottanut taas vallan. Koko viikko ollut hirvittävän vaikea.Ei ole merkitystä, miten paljon nukkuu vai nukkuuko ollenkaan, väsymys on musertava. Eilen iski taas valtava ikävä äitiä. Miten kauan tätä kestää?

Toistan rutiininomaisesti päivääni. Aamulla puoli seitsemän ylös. Aamiaista pikkuisille, heitähän on kaksi Reetta 3 vuotta ja Severi 2 vuotta. Itselle iso kuppi kahvia. Vaatteet pikkuisille ja hoitoon, jos sellainen päivä on, muussa tapauksessa ulkoilemaan. Tarkastan "teinien" tilanteen. Onko Aleksi 17v herännyt ajoissa kouluun ja Emilia 18v, miten kauan meinaa lukulomallaan nukkua. Ja nalkutusta siitä aiheesta. Pakolliset kotityöt, pyykit, imurointi, ruoka illaksi. Jos ehdin, otan pikku päikkärit ennen iltavuoroon lähtöä. Jos on vapaa ilta, olen sen pyhittänyt urheiluun. Näin asian esittäessä näyttää päivä aika normilta muidenkin perheen äitien päiviin verrattuna.  Mutta tämä vaatii joka päivä hirveästi ponnistelua, kun en jaksaisi. Toimin kuin robotti.

Viime yön valvoin miltei kokonaan. Päässä pyörivät ajatukset liikaa. Luonnollisesti raha-asiat, kun aina on tiukkaa, eikä tiedä, miten taas ensi kuusta selvitään. Samalla ajatuksiin hiipi syyllisyys siitä, että olenko liian itsekäs tämän surutyön kanssa, kun en ole 100 prosenttisesti täysin läsnä omille lapsille ja perheelle. Mietin myös, miten kovasti äiti joutui olemaan huolissaan minusta vuosien aikana, kun hain itseäni,milloin mistäkin syystä.Montakohan itkua äiti itki minun takiani?

Kun saisi yhden tilaisuuden sanoa, miten rakas äiti oli/ on ja pyytää anteeksi omia hölmöilyjä.

Ajatuksena kirjoittaa oli samalla ajatus miettiä omaa elämää.. syitä ja seurauksia...mitä minä olin ja olen nyt. Aloitetan siis.

Eikö elämässä pidä aina syyttää vaikeaa lapsuutta? En kylläkään ihan täysillä allekirjoita tuota, mutta toki vaikutuksensa varmasti on. Minun lapsuuteni ei ollut helpoimmasta päästä.  Äiti yksinhuoltajana ,minun ensimmäiset kuusi vuotta. Siis olin yksi vuotias. kun isäni lähti ja lähti ihan Ruotsiin saakka. Loppulapsuus uusioperheessä, johon kuului äitini, isäpuoleni ja rakas rakas siskoni ja veljeni(isäpuoleni poika). Nämä kaksi lausetta, yksinkertaistavat elämän täysin. Avataan enemmän.

Siis minun elämäni tärkein ihminen oli äitini, joka yksin yritti tehdä elämästäni hyvää ja onnellista. Äiti oli vasta hieman yli 20 vuotias, kun jäi yksin  kanssani. Jokapäiväinen taistelu  rahasta ja toimeentulosta. Äiti kertoi joskus, että ei ollut rahaa ruokaan edes... minulle piti huolen, että en näe nälkää... itse jätti syömättä. Siihen aikaa elettiin Nakkilassa, mutta työn perässä muutimme Poriin , josta äiti sai tarjoilijan työtä. Uskoisin,että tuolloin taloudellinen tilanne helpottui  ainakin vähän.

Äiti löysi ihanan hoitotädin minulle, josta tuli kuin toinen äiti minulle. Olin pääasiassa yöt hoidossa ja lomallakin pääsin heidän mukaansa mökkeilemään. Kävin eskarit ja eka luokankin hoitotädin asuinpaikan mukaan, koska se oli kätevämpää. Kun mietin, miten vaikeaa oli olla yksin pienen lapsen kanssa, on vaikea olla esittämättä kysymystä, katuiko äiti koskaan minua? Kysyin kysmyksen myös äidiltä. Äiti vastasi, että vaikka miten olisi ollut vaikeaa, hän ei ikipäivänä olis luopunut minusta. Meillä oli aina ...siis aina määrätynlainen yhteys...sanaton sopimus ... me olemme yhtä.

sen aurinko sumensi. Miten voi ihmisen mieli mennä ylös ja syöksyä siitä suin päin alas..päin kivikkoa ja kalliota?

Tänään kaikki...ihan kaikki on tuntunut aivan yhdentekevältä. Olen väsynyt. Olen väsynyt tähän samaan joka päivä. Olen väsynyt olemaan täällä kotna se, joka aina antaa periksi. Koko oma parisuhde tuntuu yhdentekevältä, kun joka ainut kert, kun riitaa tulee, se olen minä, jonka pitää vaan hissuksiin leppyä ja jatkaa kuin mitään ei olsi tapahtunut. Kuinka hiton vaikeeta on lausua sana anteeksi? Niin...onhan se vaikea ja iso sana. En itsekkään kykene kovin helpolla sen sanan lausumiseen, vaikka olisi niin monta ihmistä, kelle se olisi pitänyt sanoa. On myös monia, joille sen sanan on joutunut sanomaan, turhaan.

Tänään on vaivannut taas hirveä koti-ikävä. Täällä oma elämäni on jotenkin teennäistä, kun koko ajan on jotain,mikä latistaa. Ennen kaikkea tuo, että ei edelleenkään kuulu joukkoon...täysin. Olo on vaillinainen.

Auringolla on ihme voima. Sitä tuntee elävänsä taas, vaikka jo melkein vuoden on kulkenut pimeässä ja suruissaan. Ikkunasta katsellessa tuulta puiden latvoissa tulee tarve lähteä ulos ja antaa tuulen puhdistaa mieli, sielu ja koko ihminen.

Nuorena, kotona asuesssani, tein usein pitkiä lenkkejä metsässa ja annoin ajatuksen vaan virrata, annoin pään tyhjentyä. Mitä kovempaa tuuli, sen parempi olo oli lenkin jälkeen. Tämä sama "puhdistumisriitti" oli myös äidillä. Asia, joka yhdisti meitä. Tuuli.  Kunpa tuuli laittaisi äidille viestin,että ikävöin häntä koko ajan ja kovasti.

Äiti lähti tuulen mukaan 30.5.2012

Niin sitä sitten alkoi itseäkin kiinnostamaan tämä bloggailu. Kirjoituksen taitoa en omaa, enkä edes vielä tiedä, miten tämä etenee. Haluan kokeilla kirjoituksen voimaa oman hyvinvoinnin pohjana. Yrittänyttä ei mestauteta...vai miten se oli?